perjantai 30. maaliskuuta 2012

Tervetuloa äiti

Vanhoillisille ihmisille seuraava teksti voi olla epämukavaa luettavaa. Minulle musta huumori on selviytymiskeino, joka vie surutyötä eteenpäin ja auttaa jaksamaan. Kaiken lisäksi äitini olisi nauranut tälle  kippurassa!

Äitini siunattiin ja tuhkattiin 500km päässä hänen hautapaikastaan, joten hautajaisten jälkeen mietimme, miten saisimme hänet haudan lepoon. Krematorion puolesta järjestettävä kuljetus olisi maksanut maltaita (kuten kaikki muutkin ihmisen kuolemasta johtuvat asiat!), joten päätimme kuolinpesän varattomuuden nimissä hoitaa kuljetuksen itse.

Isäni, siis äitini ex-aviomies, oli tulossa luokseni työmatkan ohessa. Hän ei ole nähnyt äitiäni ylioppilasjuhlieni jälkeen huonoista väleistä johtuen, mutta kaikesta huolimatta hän halusi ottaa äidin mukaansa reissuun.

Ovikello soi, ja siinä he seisoivat. Äiti ja isä. Isä näytti jotenki huojentuneelta. Pitkä matka äidin kanssa herätti varmasti monia muistoja henkiin. Olihan äiti ihan siinä vieressä, kuten silloin ennen.
Isä on aina puhunut äidistä kauniisti.

Kävimme hautajaisten jälkeen pitkän muistelun isäni ja sisarusteni kanssa äidistäni ja vanhempieni historiasta. En tiennyt, että äiti oli jättänyt isäni, ja että isäni ei olisi koskaan voinut jättää äitiä ja kolmea lastaan. Olin aina luullut, että isä jätti äidin toisen naisen, siis äitipuoleni takia. Jollain tasolla olin helpottunut kuulemastani, toisaalta koin suurta surua isäni puolesta. Hän jäi yksin kolmen lapsen kanssa, joista nuorin oli vain vuoden vanha. Kuinka riippuvainen vuoden vanha lapsi onkaan äidistään..
Tärkeintä oli kuitenkin kuulla, että isäni rakasti äitiäni syvästi.

Isä seisoi ovellani ja antoi käteeni painavan kylmälaukun, jonka sisällä uurna oli. Tervehdin äitiä ja laitoin hänet nopeasti pöydän alle piiloon, sillä talomme oli täynnä väkeä. Annoin uurnan olla pöydän alla seuraavaan päivään saakka. Yöllä oloni tuntui lämpimältä. Ehkä se johtui siitä, että kaikki läheisimmät ihmiseni olivat saman katon alla.

Seuraava työpäivä oli raskas, sillä tunsin oloni jotenkin kireäksi ja etäiseksi. Kävelin töistä suoraan kotiin ja otin uurnan pois kassista. se oli valkoisella tapettimaisella materiaalilla päällystetty, neliskanttinen ja pehmeä rasia. Uurna oli ruuvattu kiinni.

Kävelin ympäri asuntoa uurna sylissäni ja pidin äidille esitelmän asunnostamme. Kerroin, kuinka asuntoamme sulostutti hänen taiteensa monessa muodossa. Voi äiti rakas.

Äiti pääsi erityiselle matkalle, joka jatkui tänään kohti hautapaikkaa. Bussilla ekologisesti matkaten. Mieheni pitää hänestä huolta matkan ajan, eikä hän joudu olemaan hetkeäkään yksin.

Kerroin myöhemmin työkavereilleni äitini vierailusta. Nauroimme yhdessä ja totesimme, että surutyöni on ainutlaatuista. Huumorin voimaa ei pidä vähätellä.

Tuntui haikealta päästää äiti matkaan. Minun oli hyvä olla, kun olit täällä. Olethan täällä yhä, et vain niin konkreettisesti.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

muumituttaa


Lapsukaisen kova yskä enteili pahaa - nousihan se kuume sitten keskiyöllä. Yö meni pitkälti valvoessa lapsen katkonaista unta, halusin ottaa hänet kainalooni vaikka tiesin, että nukahtaminen kestäisi ainakin tunnin. Äitin naamaa on niin kiva pusutella ja halia!

Aamulla tyttö yritti pukea muumi-tyynyliinaa ylleen, eikä muut koltut kelvanneet. Liekö kuume tehnyt ihon herkäksi ja kevyt, useaan kertaan pesty tyynyliina tuntui iholla parhaimmalta. Leikkasin tyynyliinaan kolme reikää ja leikkasin avonaisesta reunasta pitkän kaistaleen irti. Minuutti ja mekko valmistui:)

Tämä kolttu tuskin jaksaa kovin montaa käyttökertaa ehjänä, mutta sairasteluvaatteena se on mitä mainioin ja kevyin! Ehkäpä niiskuneiti kavereineen saa pienen potilaan parantumaan nopeammin.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

kevät muuttuu ja muuttaa


Kevät.

Joku sanoi, että läheisen kuoleman jälkee jopa jokainen vuodenaika tuntuu erilaiselta. Ne pitää opetella elämään uudella tavalla. Äitini istutti keväisin lukuisia kasveja ja kukkia. Mökin pihamaa imaisi hänet päiväkausiksi vihreyden keskelle. voikukin koristeltu, pystyyn nostettu sängyn ritiläpohja toimi suihkuseinänä vajan vieressä, vanha kanto pöytänä. Heinät ylsivät kaulaan saakka, kasvinalkuja törrötti jos mistäkin purkista ja kivennurkasta. Mökillä hän oli onnellinen.

Äidin onni oli aina jotain muuta kuin tavanomaista. Meille lapsille isän ja äidin avioero 90-lvun alussa oli käänteentekevä siinä mielessä, että menetimme henkisen yhteyden äitiimme. Jäimme isälle asumaan kahden veljeni kanssa, vaikka äitini toivoi yksinhuoltajuutta. Hän katkeroitui, ja me lapset saimme tuntea hänen pettymyksensä, Henkinen  yhteys palasi välillemme jälleen aikuisiässä, mutta muiden sisarusteni kohdalla suhde jäi edelleen etäiseksi.
Suhde olisi vaatinut töitä ja aikaa.

Oma suhteeni äitiin voimistui vasta aikuisiällä. Tunsin suurta ikävää ollessani hänestä erossa, vaikka olin tottunut pitkään välimatkaan ja siihen, että näimme harvoin. Mietin usein, miksi äidillä vierailu oli aina toissijaista. Halusin viettää lomani isän luona, ja kävin äidillä vain  kahvilla. Oli myös jaksoja, jolloin yövyin hänen luonaan, mutta koin oloni liian ahdistuneeksi ja riitelimme paljon.  Johtuiko vierailujen vähäisyys siitä, etten saanut hänestä otetta? Vai siitä, että olin niin surullinen hänen kohtalostaan? Oliko minun vaikea näyttää oma onneni hänelle, vaikka tiesin hänen olevan onnellinen puolestani?

Luulen, että kevääni tulevat olemaan tästedes erityisiä. Istutin kukkia vanhaan kannuun äitini muistoksi. Äitini olisi rakastanut sitä.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Riisutut naiset


Subilla pyörivä sarja "iholla" vie mukanaan. Kuuden toisilleen tuntemattoman naisen elämä avataan suurelle yleisölle sellaisena kuin se on, ja juuri sellaisena, kuin päähenkilöt sen näkevät. Naiset kuljettivat puolen vuoden ajan mukanaan videokameraa, jolla he kuvasivat elämänsä jokaista hetkeä. Ikähaarukka on  16-45, ja henkilöiden elämänkoukerot vaihtelevat aina sinkkuelämästä lapsiperheen arkeen, syrjähypyistä levyn tekemiseen.

Sarja on kuin kameralle tallentuva raw-tiedosto, "häviötön". Samaistuminen sarjan ihmisiin on hämmentävää. Onko melankolisuus näin universaalia? Onko naisen epävarmuus oman elämän ohjautumisesta läsnä näin voimakkaana ja konkreettisena, joka päivä? Jatkuuko tunne läpi elämän? Uhraammeko me, naiset, elämämme tuulien vietäväksi, lapsiemme hyvää päällimmäisenä miettien?

Iholla-sarjan realityleima häivenee jaksojen mittaan, sillä sen vaikutukset ovat kaikkea muuta, kuin esimerkiksi Tiina Jylhän tai kiinteistökuningattaren emännöimät realityt. Jokaisen jakson jälkeen olo on voimaantunut. Riisutut naiset valkokankaalla. Kilvittöminä. Silti niin vahvoina. NAISINA.

Pohdin, viekö sarja pohjan kaikelta, mitä nykyfeministit ovat pyrkineet julistamaan. Tuskin. Sarja vetoaa meihin kaikkiin ja pysäyttää rehellisyydellään. Saan siitä tunteen, että minulle annetaan anteeksi, minua ymmärretään. Naisena, äitinä, elämänkumppanina. Minuna.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Niin monta kertaa

Niin monta kertaa istuin koneen ääreen saamatta yhtään lausetta valmiiksi.

Pimeä talvi sai päätöksensä. Nyt kevät voi tulla. Äitini nukkui pois helmikuun 16. päivä, jolloin ilmavirta kulki keuhkoistani vapaasti ensimmäistä kertaa vuoteen.

Niin monta kertaa koitin itkeä sydämeni kyllyydestä.

Olin helpottunut. Äitini sairaus sai minut voimaan henkisesti pahoin, mutta se tuska ei ollut mitään verrattuna äitini kokemaan kipuun. Olin helpottunut, että hän pääsi johonkin, jossa tuskaa ei enää ole. Helpotuksen voimin painoin eteenpäin. Vahvana, luulin.

Niin monta kertaa pyysin selityksen kaikelle.

Suru tuli jälkijunassa, istui rintakehäni päälle voimakkaana. Siinä se sitten oli, liikkumatta. Yritin olla huomioimatta sitä, niin tarpeettomalta taakalta se tuntui. Ei ollut aikaa vastaanottaa ei-toivottua vierasta.

Niin monta kertaa näin peilistä äitini väsyneet silmät.

Jouduin astumaan sivuun, deletoimaan työt. Otin surun vastaan, taisimme juoda kahvit. Koin sen vihdoin tarpeellisena ja toivotin tervettulleeksi. Helpotuksen tunne oli suoja surua vastaan, mutta surun täytyi antaa tulla. Vietin surun kanssa viikon sohvalla maaten. Sanomatta sanaakaan, tulimme yhteisymmärrykseen. Ymmärsin, että suru viettäisi kanssani aikaa vielä lukuisia hetkiä. Kaikki vuodenajat.

Niin monta kertaa huomasin hymyileväni

Suru asettui taloksi äidin vanhaan lyhtyyn. Katselen sitä iltaisin, kynttilänvalossa. Suru ei seuraa minua enää. Se pysyy paikallaan, lyhdyssä. Se pakottaa minut toisinaan rauhoittumaan ja muistelemaan äitiä. Päivien kuluessa muistot alkavat saamaan hymyä osakseen yhä enemmän.

Vielä joku päivä suru muuttaa pois.