Subilla pyörivä sarja "iholla" vie mukanaan. Kuuden toisilleen tuntemattoman naisen elämä avataan suurelle yleisölle sellaisena kuin se on, ja juuri sellaisena, kuin päähenkilöt sen näkevät. Naiset kuljettivat puolen vuoden ajan mukanaan videokameraa, jolla he kuvasivat elämänsä jokaista hetkeä. Ikähaarukka on 16-45, ja henkilöiden elämänkoukerot vaihtelevat aina sinkkuelämästä lapsiperheen arkeen, syrjähypyistä levyn tekemiseen.
Sarja on kuin kameralle tallentuva raw-tiedosto, "häviötön". Samaistuminen sarjan ihmisiin on hämmentävää. Onko melankolisuus näin universaalia? Onko naisen epävarmuus oman elämän ohjautumisesta läsnä näin voimakkaana ja konkreettisena, joka päivä? Jatkuuko tunne läpi elämän? Uhraammeko me, naiset, elämämme tuulien vietäväksi, lapsiemme hyvää päällimmäisenä miettien?
Iholla-sarjan realityleima häivenee jaksojen mittaan, sillä sen vaikutukset ovat kaikkea muuta, kuin esimerkiksi Tiina Jylhän tai kiinteistökuningattaren emännöimät realityt. Jokaisen jakson jälkeen olo on voimaantunut. Riisutut naiset valkokankaalla. Kilvittöminä. Silti niin vahvoina. NAISINA.
Pohdin, viekö sarja pohjan kaikelta, mitä nykyfeministit ovat pyrkineet julistamaan. Tuskin. Sarja vetoaa meihin kaikkiin ja pysäyttää rehellisyydellään. Saan siitä tunteen, että minulle annetaan anteeksi, minua ymmärretään. Naisena, äitinä, elämänkumppanina. Minuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti