Origameja ja hampaiden kiristelyä

Saimme kutsun lettukesteille, ja mietin kuumeisesti, mitä kivaa pientä veisin perheen kolmevuotiaalle. Oma kaksivuotiaani saisi hänestä leikkiseuraa pihalle, joten väsäsin molemmille omat rasiat, joihin saattoi kerätä vaikka mitä. Vahvistin reunoja teipeillä, joita tilasin teippitarhasta ison pinon. Rasioista tuli menestys ja molemmat viipottivat ympäri pihaa keräten rasioihinsa kaikkea kävyistä lähtien.

Otin lettukesteille mukaan teini-ikäiset pikkusiskoni, jotka saapuivat luokseni viikoksi. Meillä on mennyt kivasti, joskin aika ajoin kinastelemme tai minä toimin heidän erotuomarinaan. Heidän keskinäinen sisarussuhteensa on mutkikas. Toinen sai perheen, toinen joutui lastenkotiin. Nuorempi heistä kokee omantunnontuskia paremmasta asemastaan, vanhempi puolestaan vetää riitatilanteissa oman vähäosaisuutensa mukaan toistuvasti. Näitä riitoja on vaikea ratkoa, etenkin kun katkeruus nostaa päätään joka hetki. Molempien vanhempien menetys vuoden sisään yhdistää kuitenkin heitä molempia, ja syvällä sisimmässään molemmat ymmärtävät toisiaan.

Pitkä aika yhdessä täällä luonani on tehnyt heille hyvää, mutta olen henkisesti poikki yrittäessäni toimia jonkinnäköisenä erotuomarina tilanteessa, jolle kukaan ei mahda mitään. Ehkä olisi parempi olla hiljaa, mutta toisaalta koen velvollisuudekseni antaa tunteille sanat, jotta sisaruussuhde eheytyisi paremmaksi ja kestäväksi.

Äitienpäivänä

Tänä vuonna oli Nalle Puhin vuoro saada aamiainen vuoteeseen. Haaveilin itsekin aamiaisesta vuoteessa, mutta lapsemme viidensien oksennusten siivoaminen sai minut heltymään ja sanoin miehelleni, että voimme syödä aamiaisen yhdessä herättyämme. Mikä lie tauti iski. Aamu valkeni kuitenkin terveenä intoa puhkuen!

Sain lapseltani suloisen kortin ja kuvassa näkyvän korkki-asetelman. Omin pikku kätösin tehtyjä kaikki. Mieheltäni sain mukava:n hiuspannan, se on ihana! Tosin valitsin sen itse ;)

Laitoin äitini kuvan keittiön seinälle koko päiväksi. Tiesin, että päivä tulee olemaan ristiriitaisten tunteiden täyttämä, sillä olen ikäänkuin pakotettu muistelemaan häntä juuri tänään. Muina päivinä hän pomppaa mieleeni eri yhteyksissä. Tänään ÄITINÄ.

Olen ehkä siirtymässä vaiheeseen, jossa pystyn muistelemaan äitiäni ja aikaa ennen hänen sairauttaan. Syöpä oli vaikea ja minulle sen kohtaaminen oli traumaattista. Oman äidin katsominen sairasvuoteella tuskaa täynnä repi sisimpäni kappaleiksi ja istuin vieressä hiljaa toivoen, että joku ottaisi hänet. Samalla toivoin, ettei kohtaamisemme jäisi viimeiseksi. Kuinka ristiriitaista.

Äitienpäivänä yritin miettiä äitini persoonallisuutta. Hänen huumorintajunsa oli yhtä kiero kuin minulla. Hänen naurunsa tempaisi mukaansa. Luulen, että opin tuntemaan äitini persoonaa oman ikääntymiseni myötä. Hän oli hyvin erikoinen ja erityinen nainen, jonka tunnekirjo ja maailmankatsomus tuntui poikkeavan kaikesta, mikä meitä ympäröi. Hänen taiteilijaluonteensa vaikutti hänen persoonaansa eniten, niin hyvässä kuin pahassa.

Onko äitienpäivän tarkoituksena pohtia omaa äitiä vai omaa äitiyttä? Onko se minun juhlani äitinä, vai minun juhlani äidilleni? Tämä äitienpäivä oli tunnetasoltaan vaikea. Ehkä ensi vuosi antaa minulle suunnan. Toisaalta. Tämä on vain äitienpäivä. Ja äitienpäivä on joka päivä.

Uusi elämä

Äidin kuolemasta on pian kolme kuukautta. Ikävä valtaa mielen aika ajoin, mutta suru alkaa muuttaa muotoaan. Tällä viikolla tapahtui jotain jännittävää ja taianomaista. Olemme olleet yli vuoden ilman ehkäisyä, mutta raskaustestit ovat näyttäneet tähän mennessä vain yhtä viivaa. Emme ole varsinaisesti yrittäneet vauvaa, mutta tervetullut hän olisi jos olisi tullakseen. Tällä viikolla tekemäni testi näytti yllättäen plussaa. Olen tullut raskaaksi pian äitini kuoleman jälkeen, ja tunnen, että äitilläni oli sormensa pelissä.

Esikoiseni syntymän jälkeen koin vahvan yhteyden äitini äidin kanssa. Makasin sairaalassa lapsi rinnallani, kun tunsin jonkun koskevan kättäni. Se oli isoäitini, joka ilmiselvästi olisi lapseni suojelusenkeli. Lapsi sisälläni on saanut oman enkelinsä. Äitini.

En ole uskovainen, päinvastoin taidan olla hukassa uskontoni kanssa. Ehkä löydän sen joku päivä, ehkä en koe tarvetta siihen koskaan. Olen sanonut pienestä saakka uskovani dinosauruksiin ja suojelusenkeleihin. Mahtaako tälle uskomukselle olla nimitystä?

Kestokimppu

Kyynärpääni tähystettiin pari päivää sitten ja tunnen oloni levottomaksi jo nyt. Onneksi sain käskyn käyttää kättäni heti, joten olen voinut tehdä edes hieman juttuja. Kuten päivittää elämääni tänne.

Ostan viikottain tuoreita kukkia, sillä olen huomannut niiden voimaannuttavan vaikutuksen itseeni. Tällä viikolla kukat unohtuivat, ja päätin kyhätä kestokimpun Indiskan ihanista kynttilöistä. Aika suloinen sisustuselementti, vaikka se ei vedäkään vertoja aidoille kukille!

Kukkien lisäksi viikottaisiin rutiineihini kuuluu marimekon surrur-kirjan selailu. Tein jo yhden hameen ja toista varten on kankaat hankittuna. Viimeisin kirjan innoittama juttu on tämä kaulakoru, joka tosin jäi lyhyeksi ja tyttäreni sai sen käyttöönsä. Surrur on aivan ihana kirja sellaisellekin, joka ei halua tehdä käsitöitä. Kirja tarjoaa väriterapiaa ja unelmia. Yhdistä kahvikupilliseen, niin saat totaalisen rentoutuneen ja inspiroituneen mielentilan!

Monta muistoa löydät kuvasta?

Monia blogeja seuratessa voi huomata, että kevätsisustus pitää sisällään ainakin keltaista ja vaaleanvihreää! Kyllä niitä löytyy meiltäkin, tuoreiden kukkien ja parvekekalusteiden muodossa. Pirteitähän nuo keväisen värit ovat, mutta tämän talouden kevätverhoja etsiessä päädyin ihaniin pellavaverhoihin, jotka löysin Wiklundin yläkerran kangaskaupasta. 

Japanilaishenkinen ja kauniisti laskeutuva verho on sijoitettu olohuoneeseen vain toiselle puolelle ikkunaseinää, toisella puolella on omin pikku kätösin tehty "taulu". Laitoin takana olevalle verhokiskolle ohuen ja läpikuultavan verhon korostaakseni pellaverhon värimaailmaa.

Rakastan muistoja, ja niistä kertovia esineitä. Mitä useampi samalla silmäyksellä, sen parempi! Sydämin koristettu kukkakeppi on saatu ystävältä lahjaksi, kun lapsemme syntyi. Mosaiikkikukkaruukku on omaa käsialaani opiskeluajoilta. Mahonkinen purnukka on muisto ulkomailta.

Ukki on aikanaa hiekkapuhaltanut tuon ihanan hyllyn, lieko alkuperäistarkoitus leivonta- tai puhelinpöytä? Vilttipinosta löytyy mm. isäni lapsuudenaikainen viltti, josta löytyy reikiä. Reijät ovat isän käsialaa..pikkupoikana saksittu! Mahtoi tulla koivuniemen herrasta!

Ikea Poäng-tuoli ei pidä sisällään muistoja, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan se istuu olohuoneeseemme kuin nenä päähän. Etsimme sopivaa tuolia pitkään, ja vaihtoehdoiksi jäivät 79 euron Poäng-tuoli sekä 1700 euroa maksava design-tuoli. Poäng oli elämäntilanteeseemme paras ratkaisu: se oli passelin kokoinen, mukava istua, sekä antoi mahdollisuuden hankkia kotiin myös jotain muuta mukavaa hintansa puolesta!

Vanha rouva saapui kotiin

Sain muutama päivä sitten ihanan uutisen - pianovanhukseni saapuisi vihdoin kotiin. Muutimme Raumalta Turkuun viime elokuussa, mutta piano ei mahtunut muuttokuormaan. Ehkä suurin syy oli pianon koko ja paino..se ei hievahdakaan vaikka yrittäisin siirtää sitä koko painollani. Edes millin. Kuusi miestä kantoi sen Rauman asuntoomme hikipäissään ja vannoi sen olevan viimeinen kerta. Onneksi uudet vuokralaiset suostuivat pitämään pianon hoteissaan siihen asti, kunnes saisimme miestyövoimaa kantamaan sen uuteen asuntooomme.

Mahdollisimman vähän ohjelmaa

 

Onnistuneen pääsiäisen resepti oli tänä vuonna lyhyt ja ytimekäs: mahdollisimman vähän suunnitelmia.

Aikaisempina vuosina pääsiäispyhät on vietetty reissun päällä, yleensä kotikaupungissani Kotkassa. Läheisiä on ihana tavata, mutta jatkuva reissaaminen ja vieraspedillä nukkuminen ei aina tunnu lomalta. Opiskelijan ja työssäkäyvän arki ja loma-ajan tarpeet ovat erilaisia, ehkä siinä syy tämänvuotiseen ohjelmanmuutokseen. Tarvitsimme lomaa KAIKESTA, joten keskityimme lähinnä legoihin, ulkoiluun ja suklaansyöntiin.

Suklaa näyttää olevan myös perheen kaksivuotiaan lempijuttuja!

Tervetuloa äiti

Vanhoillisille ihmisille seuraava teksti voi olla epämukavaa luettavaa. Minulle musta huumori on selviytymiskeino, joka vie surutyötä eteenpäin ja auttaa jaksamaan. Kaiken lisäksi äitini olisi nauranut tälle  kippurassa!

Äitini siunattiin ja tuhkattiin 500km päässä hänen hautapaikastaan, joten hautajaisten jälkeen mietimme, miten saisimme hänet haudan lepoon. Krematorion puolesta järjestettävä kuljetus olisi maksanut maltaita (kuten kaikki muutkin ihmisen kuolemasta johtuvat asiat!), joten päätimme kuolinpesän varattomuuden nimissä hoitaa kuljetuksen itse.

Isäni, siis äitini ex-aviomies, oli tulossa luokseni työmatkan ohessa. Hän ei ole nähnyt äitiäni ylioppilasjuhlieni jälkeen huonoista väleistä johtuen, mutta kaikesta huolimatta hän halusi ottaa äidin mukaansa reissuun.

Ovikello soi, ja siinä he seisoivat. Äiti ja isä. Isä näytti jotenki huojentuneelta. Pitkä matka äidin kanssa herätti varmasti monia muistoja henkiin. Olihan äiti ihan siinä vieressä, kuten silloin ennen.
Isä on aina puhunut äidistä kauniisti.

Kävimme hautajaisten jälkeen pitkän muistelun isäni ja sisarusteni kanssa äidistäni ja vanhempieni historiasta. En tiennyt, että äiti oli jättänyt isäni, ja että isäni ei olisi koskaan voinut jättää äitiä ja kolmea lastaan. Olin aina luullut, että isä jätti äidin toisen naisen, siis äitipuoleni takia. Jollain tasolla olin helpottunut kuulemastani, toisaalta koin suurta surua isäni puolesta. Hän jäi yksin kolmen lapsen kanssa, joista nuorin oli vain vuoden vanha. Kuinka riippuvainen vuoden vanha lapsi onkaan äidistään..
Tärkeintä oli kuitenkin kuulla, että isäni rakasti äitiäni syvästi.

Isä seisoi ovellani ja antoi käteeni painavan kylmälaukun, jonka sisällä uurna oli. Tervehdin äitiä ja laitoin hänet nopeasti pöydän alle piiloon, sillä talomme oli täynnä väkeä. Annoin uurnan olla pöydän alla seuraavaan päivään saakka. Yöllä oloni tuntui lämpimältä. Ehkä se johtui siitä, että kaikki läheisimmät ihmiseni olivat saman katon alla.

Seuraava työpäivä oli raskas, sillä tunsin oloni jotenkin kireäksi ja etäiseksi. Kävelin töistä suoraan kotiin ja otin uurnan pois kassista. se oli valkoisella tapettimaisella materiaalilla päällystetty, neliskanttinen ja pehmeä rasia. Uurna oli ruuvattu kiinni.

Kävelin ympäri asuntoa uurna sylissäni ja pidin äidille esitelmän asunnostamme. Kerroin, kuinka asuntoamme sulostutti hänen taiteensa monessa muodossa. Voi äiti rakas.

Äiti pääsi erityiselle matkalle, joka jatkui tänään kohti hautapaikkaa. Bussilla ekologisesti matkaten. Mieheni pitää hänestä huolta matkan ajan, eikä hän joudu olemaan hetkeäkään yksin.

Kerroin myöhemmin työkavereilleni äitini vierailusta. Nauroimme yhdessä ja totesimme, että surutyöni on ainutlaatuista. Huumorin voimaa ei pidä vähätellä.

Tuntui haikealta päästää äiti matkaan. Minun oli hyvä olla, kun olit täällä. Olethan täällä yhä, et vain niin konkreettisesti.

muumituttaa

Lapsukaisen kova yskä enteili pahaa - nousihan se kuume sitten keskiyöllä. Yö meni pitkälti valvoessa lapsen katkonaista unta, halusin ottaa hänet kainalooni vaikka tiesin, että nukahtaminen kestäisi ainakin tunnin. Äitin naamaa on niin kiva pusutella ja halia!

Aamulla tyttö yritti pukea muumi-tyynyliinaa ylleen, eikä muut koltut kelvanneet. Liekö kuume tehnyt ihon herkäksi ja kevyt, useaan kertaan pesty tyynyliina tuntui iholla parhaimmalta. Leikkasin tyynyliinaan kolme reikää ja leikkasin avonaisesta reunasta pitkän kaistaleen irti. Minuutti ja mekko valmistui:)

Tämä kolttu tuskin jaksaa kovin montaa käyttökertaa ehjänä, mutta sairasteluvaatteena se on mitä mainioin ja kevyin! Ehkäpä niiskuneiti kavereineen saa pienen potilaan parantumaan nopeammin.

kevät muuttuu ja muuttaa

Kevät.

Joku sanoi, että läheisen kuoleman jälkee jopa jokainen vuodenaika tuntuu erilaiselta. Ne pitää opetella elämään uudella tavalla. Äitini istutti keväisin lukuisia kasveja ja kukkia. Mökin pihamaa imaisi hänet päiväkausiksi vihreyden keskelle. voikukin koristeltu, pystyyn nostettu sängyn ritiläpohja toimi suihkuseinänä vajan vieressä, vanha kanto pöytänä. Heinät ylsivät kaulaan saakka, kasvinalkuja törrötti jos mistäkin purkista ja kivennurkasta. Mökillä hän oli onnellinen.

Äidin onni oli aina jotain muuta kuin tavanomaista. Meille lapsille isän ja äidin avioero 90-lvun alussa oli käänteentekevä siinä mielessä, että menetimme henkisen yhteyden äitiimme. Jäimme isälle asumaan kahden veljeni kanssa, vaikka äitini toivoi yksinhuoltajuutta. Hän katkeroitui, ja me lapset saimme tuntea hänen pettymyksensä, Henkinen  yhteys palasi välillemme jälleen aikuisiässä, mutta muiden sisarusteni kohdalla suhde jäi edelleen etäiseksi.
Suhde olisi vaatinut töitä ja aikaa.

Oma suhteeni äitiin voimistui vasta aikuisiällä. Tunsin suurta ikävää ollessani hänestä erossa, vaikka olin tottunut pitkään välimatkaan ja siihen, että näimme harvoin. Mietin usein, miksi äidillä vierailu oli aina toissijaista. Halusin viettää lomani isän luona, ja kävin äidillä vain  kahvilla. Oli myös jaksoja, jolloin yövyin hänen luonaan, mutta koin oloni liian ahdistuneeksi ja riitelimme paljon.  Johtuiko vierailujen vähäisyys siitä, etten saanut hänestä otetta? Vai siitä, että olin niin surullinen hänen kohtalostaan? Oliko minun vaikea näyttää oma onneni hänelle, vaikka tiesin hänen olevan onnellinen puolestani?

Luulen, että kevääni tulevat olemaan tästedes erityisiä. Istutin kukkia vanhaan kannuun äitini muistoksi. Äitini olisi rakastanut sitä.

Riisutut naiset

Subilla pyörivä sarja "iholla" vie mukanaan. Kuuden toisilleen tuntemattoman naisen elämä avataan suurelle yleisölle sellaisena kuin se on, ja juuri sellaisena, kuin päähenkilöt sen näkevät. Naiset kuljettivat puolen vuoden ajan mukanaan videokameraa, jolla he kuvasivat elämänsä jokaista hetkeä. Ikähaarukka on  16-45, ja henkilöiden elämänkoukerot vaihtelevat aina sinkkuelämästä lapsiperheen arkeen, syrjähypyistä levyn tekemiseen.

Sarja on kuin kameralle tallentuva raw-tiedosto, "häviötön". Samaistuminen sarjan ihmisiin on hämmentävää. Onko melankolisuus näin universaalia? Onko naisen epävarmuus oman elämän ohjautumisesta läsnä näin voimakkaana ja konkreettisena, joka päivä? Jatkuuko tunne läpi elämän? Uhraammeko me, naiset, elämämme tuulien vietäväksi, lapsiemme hyvää päällimmäisenä miettien?

Iholla-sarjan realityleima häivenee jaksojen mittaan, sillä sen vaikutukset ovat kaikkea muuta, kuin esimerkiksi Tiina Jylhän tai kiinteistökuningattaren emännöimät realityt. Jokaisen jakson jälkeen olo on voimaantunut. Riisutut naiset valkokankaalla. Kilvittöminä. Silti niin vahvoina. NAISINA.

Pohdin, viekö sarja pohjan kaikelta, mitä nykyfeministit ovat pyrkineet julistamaan. Tuskin. Sarja vetoaa meihin kaikkiin ja pysäyttää rehellisyydellään. Saan siitä tunteen, että minulle annetaan anteeksi, minua ymmärretään. Naisena, äitinä, elämänkumppanina. Minuna.

Niin monta kertaa

Niin monta kertaa istuin koneen ääreen saamatta yhtään lausetta valmiiksi.

Pimeä talvi sai päätöksensä. Nyt kevät voi tulla. Äitini nukkui pois helmikuun 16. päivä, jolloin ilmavirta kulki keuhkoistani vapaasti ensimmäistä kertaa vuoteen.

Niin monta kertaa koitin itkeä sydämeni kyllyydestä.

Olin helpottunut. Äitini sairaus sai minut voimaan henkisesti pahoin, mutta se tuska ei ollut mitään verrattuna äitini kokemaan kipuun. Olin helpottunut, että hän pääsi johonkin, jossa tuskaa ei enää ole. Helpotuksen voimin painoin eteenpäin. Vahvana, luulin.

Niin monta kertaa pyysin selityksen kaikelle.

Suru tuli jälkijunassa, istui rintakehäni päälle voimakkaana. Siinä se sitten oli, liikkumatta. Yritin olla huomioimatta sitä, niin tarpeettomalta taakalta se tuntui. Ei ollut aikaa vastaanottaa ei-toivottua vierasta.

Niin monta kertaa näin peilistä äitini väsyneet silmät.

Jouduin astumaan sivuun, deletoimaan työt. Otin surun vastaan, taisimme juoda kahvit. Koin sen vihdoin tarpeellisena ja toivotin tervettulleeksi. Helpotuksen tunne oli suoja surua vastaan, mutta surun täytyi antaa tulla. Vietin surun kanssa viikon sohvalla maaten. Sanomatta sanaakaan, tulimme yhteisymmärrykseen. Ymmärsin, että suru viettäisi kanssani aikaa vielä lukuisia hetkiä. Kaikki vuodenajat.

Niin monta kertaa huomasin hymyileväni

Suru asettui taloksi äidin vanhaan lyhtyyn. Katselen sitä iltaisin, kynttilänvalossa. Suru ei seuraa minua enää. Se pysyy paikallaan, lyhdyssä. Se pakottaa minut toisinaan rauhoittumaan ja muistelemaan äitiä. Päivien kuluessa muistot alkavat saamaan hymyä osakseen yhä enemmän.

Vielä joku päivä suru muuttaa pois.