Niin monta kertaa

Niin monta kertaa istuin koneen ääreen saamatta yhtään lausetta valmiiksi.

Pimeä talvi sai päätöksensä. Nyt kevät voi tulla. Äitini nukkui pois helmikuun 16. päivä, jolloin ilmavirta kulki keuhkoistani vapaasti ensimmäistä kertaa vuoteen.

Niin monta kertaa koitin itkeä sydämeni kyllyydestä.

Olin helpottunut. Äitini sairaus sai minut voimaan henkisesti pahoin, mutta se tuska ei ollut mitään verrattuna äitini kokemaan kipuun. Olin helpottunut, että hän pääsi johonkin, jossa tuskaa ei enää ole. Helpotuksen voimin painoin eteenpäin. Vahvana, luulin.

Niin monta kertaa pyysin selityksen kaikelle.

Suru tuli jälkijunassa, istui rintakehäni päälle voimakkaana. Siinä se sitten oli, liikkumatta. Yritin olla huomioimatta sitä, niin tarpeettomalta taakalta se tuntui. Ei ollut aikaa vastaanottaa ei-toivottua vierasta.

Niin monta kertaa näin peilistä äitini väsyneet silmät.

Jouduin astumaan sivuun, deletoimaan työt. Otin surun vastaan, taisimme juoda kahvit. Koin sen vihdoin tarpeellisena ja toivotin tervettulleeksi. Helpotuksen tunne oli suoja surua vastaan, mutta surun täytyi antaa tulla. Vietin surun kanssa viikon sohvalla maaten. Sanomatta sanaakaan, tulimme yhteisymmärrykseen. Ymmärsin, että suru viettäisi kanssani aikaa vielä lukuisia hetkiä. Kaikki vuodenajat.

Niin monta kertaa huomasin hymyileväni

Suru asettui taloksi äidin vanhaan lyhtyyn. Katselen sitä iltaisin, kynttilänvalossa. Suru ei seuraa minua enää. Se pysyy paikallaan, lyhdyssä. Se pakottaa minut toisinaan rauhoittumaan ja muistelemaan äitiä. Päivien kuluessa muistot alkavat saamaan hymyä osakseen yhä enemmän.

Vielä joku päivä suru muuttaa pois.