Kevät.
Joku sanoi, että läheisen kuoleman jälkee jopa jokainen vuodenaika tuntuu erilaiselta. Ne pitää opetella elämään uudella tavalla. Äitini istutti keväisin lukuisia kasveja ja kukkia. Mökin pihamaa imaisi hänet päiväkausiksi vihreyden keskelle. voikukin koristeltu, pystyyn nostettu sängyn ritiläpohja toimi suihkuseinänä vajan vieressä, vanha kanto pöytänä. Heinät ylsivät kaulaan saakka, kasvinalkuja törrötti jos mistäkin purkista ja kivennurkasta. Mökillä hän oli onnellinen.
Äidin onni oli aina jotain muuta kuin tavanomaista. Meille lapsille isän ja äidin avioero 90-lvun alussa oli käänteentekevä siinä mielessä, että menetimme henkisen yhteyden äitiimme. Jäimme isälle asumaan kahden veljeni kanssa, vaikka äitini toivoi yksinhuoltajuutta. Hän katkeroitui, ja me lapset saimme tuntea hänen pettymyksensä, Henkinen yhteys palasi välillemme jälleen aikuisiässä, mutta muiden sisarusteni kohdalla suhde jäi edelleen etäiseksi.
Suhde olisi vaatinut töitä ja aikaa.
Oma suhteeni äitiin voimistui vasta aikuisiällä. Tunsin suurta ikävää ollessani hänestä erossa, vaikka olin tottunut pitkään välimatkaan ja siihen, että näimme harvoin. Mietin usein, miksi äidillä vierailu oli aina toissijaista. Halusin viettää lomani isän luona, ja kävin äidillä vain kahvilla. Oli myös jaksoja, jolloin yövyin hänen luonaan, mutta koin oloni liian ahdistuneeksi ja riitelimme paljon. Johtuiko vierailujen vähäisyys siitä, etten saanut hänestä otetta? Vai siitä, että olin niin surullinen hänen kohtalostaan? Oliko minun vaikea näyttää oma onneni hänelle, vaikka tiesin hänen olevan onnellinen puolestani?
Luulen, että kevääni tulevat olemaan tästedes erityisiä. Istutin kukkia vanhaan kannuun äitini muistoksi. Äitini olisi rakastanut sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti